3.12.2001
Älä muuten, PK, ota liian vakavasti, kun aina välillä poikkean
asiasta, eli Bangladeshin tapahtumien kertomisesta. Tämä minun ja
Elvini välinen suhde on niin ratkaisevan tärkeä tässä
matkakertomuksessa, etten voi siitä vaieta.
Puolipirteän
pöpperöisenä herään armaani vierestä. Hän vetää vielä autuaan
näköisenä lonkkaa. Raotan sääskiverkkoa ja koetan päästä nopeasti
ulos. Verta janoavat sääsket ovat usein huomaamattomina
piilopaikoissaan. Ennen kuin uhriparka huomaa mitään, ne tekevät
salamannopeita syöksyjä avatusta aukosta tai sitten ne imevät verta
sääskiverkon läpi. Elvi on usein ensimmäinen uhri, sillä hänellä on
taipumus potkia verkkoa, jolloin siitä on hyvä ottaa verinäytteitä. On
kuin sääskimammat tietäisivät, että Elvillä on aivan erinomaiset veriarvot.sillä ne syöksyvät heti tilaisuuden tullessa vaimoparkani kimppuun ottamaan ilmaisia näytteitä.
Pitää
olla vielä valppaampi tuosta verkkomökin sisältä kömpiessään, ettei
vaimokullasta vain liian suuria näytteitä otettaisi. Tuo nimikin, kun
on niin valpas, ettei parempaa.
Elvi
sanookin, että hän on armosta saanut hyvän nimen, kun entinen nimi
kuvaa topparia. Sehän on tunnetusti este, mutta ei Elvi minulle mikään
este ole, vaan paremminkin kannustaja. Vaikka totuuden puhuakseni,
vaimoni on joskus minulle välttämätön toppari. Kyllä hän sitäkin osaa
tarvittaessa olla, ja siitä saa vaan Herraa kiittää. Olisin minä vielä
useampaan puuhun ehtinyt kiivetä ja sieltä pudonnut ja vähän
säikähtänyt ilman vanhuusiän neitostani. Kiitos Herralle Elvistäni!
Tuntuu
niin hyvältä olla taas täällä Faridpurin lastenkodissa. Lapset ovat
saaneet pysyvän paikan sydämessämme. Johtajien asunnon pihan
puoleisella sivulla on aita ja portti. Tallustelen ulos iltapäivällä,
jolloin lapset ovat tulleet opinahjoistaan. Sataprosenttisella
varmuudella tiedän, että kohta kun menen ulos rapuille, lapset
portilta huutavat "ukki tuu tänne". Bengalit eivät käytä
keskustellessaan etunimiä, niinpä aikuiset sanovat minua nimellä
"ungle", setä, lapset taas käyttävät "ukki" nimeä. Elviä he kutsuvat
nimellä "mamma".
Voi,
miten nuo suloiset lapset vievät sydämen. Kun katsoo noita
hyvinpuettuja pieniä, joiden suklaanruskeat silmät napittavat sinua,
voit aistia lapsen rakkauden janon ja kaipuun ja sydämesi täyttää
kiitollisuus, että voi edes omalta pieneltä osalta vastata tuohon
janoon.
Löntystelen
rappusia alas ja kohta ympärilläni on muutama jo neidoksi varttunut
bengali nuori. Jamina niminen tyttö tarttuu minua iloisesti hymyillen
kädestä vetäen kutsuvasti mukaansa. Tytöt kuljettavat minua puutarhassa
kahden pienen lammikon luo.
Sitten alkaa banglan eli bengalikielen oppitunti.
Tytöt
näyttävät kädellään vettä ja sanovat "pani" ja minä toistan
kuuliaisesti "pani". No nyt tiedän, mitä vesi on banglaksi, kunhan sen
vain muistaisin. Olen hyvin iloinen, kun huomaan, että korvieni
välistä löytyi kirjoittaessani tämä sana. Usko tai älä, että en yhtään
luntannut. Tuntuu niin mukavalta, jos innostuneet "opettajani" saavat
edes pienen palkan vaivoistaan, kun sanon "pani" ja osoitan lammen
vettä. Tytöillä tuntuu olevan mielessään ajatus, että "ukki" oppii
helpommin banglaa kuin he englantia. Ja minä taas ajattelen
mielessäni: "Ennen "ukki" oppii lentämään kuin oppii puhumaan banglaa
niin sujuvasti, että voi sillä kielellä kommunikoida lasten kanssa."
Sen kielen ääntäminenkin on sen verran vaikeaa, että, huh, huh!
Vaikka, mistä sen tietää, sillä Herralle on kaikki mahdollista.
Oppitunti
jatkuu ja opin seuraavat sanat: mash=kala, murgi=kana. Pitihän niitä
enemmänkin olla tuolla korvien välissä noita sanoja, mutta vaikka
kuinka päätä ravistelee, yhtään muuta sanaa ei tipu. Onkohan tuolla
"ukin" muistilokeroissa vuotoja? Ei saisi vielä"vanhuusiän
nuorukaisella" olla muistivuotoja, mutta murheekseni totean, että
vaikkei pitäisi, aina joskus siitä huolimatta vuotaa.
Tytöt
kuljettavat minua ympäri tyttökodin aluetta. Käymme myös
sairastuvalla. Siellä muutama tyttö sairastelee. Tyttökotiin on
palkattu muutama sairaanhoitaja, jotka vastaavat sairastuvasta ja sen
hoidosta. Yksi kaupungin lääkäreistä käy kodilla säännöllisesti,
varsinkin silloin, kun joku tautiepidemia on puhjennut tyttöjen
keskuudessa.
Meidän
maailmanmatkaajien elämään on tullut kummallinen käänne. Kun
tarkastelimme passiin leimattuja viisumien leimoja, säikähdimme, että
meille jää maassaoloaika jälleen kuukautta lyhemmäksi. Nimittäin
edelliselläkin kerralla vuoden 2000 syksyllä jouduimme lähtemään
aikaisemmin sen tähden, että Elvin vanhin sisko sairasti viimeisen
asteen syöpää. Silloin ehdimme olla Bangladeshissa viisikymmentäyksi
vuorokautta. Nyt ehtisimme olla kuusikymmentä.
Muslimien suuren juhla-ajan, Ramadanin, aikana suurkaupungin
kerjäläiset parveilemalla parveilevat paikoissa, joissa raha liikkuu.
Niinpä heitä on joukottain pankkien ja liikkeiden edessä. Kävin Samin
ja Dhakassa asuvan ja toimivan kodin virkailijan, Subron, kanssa
eräässä kaupungin pankissa. Pankin edessä parveili kerjäläisnaisia
lapsikatraineen. Suomessa ei voisi ajatellakaan sellaista
mahdollisuutta, että pankit olisivat sunnuntaina auki. Täällä se on
aivan luonnollista.
Kunnon
muslimeilla, joilla on päässään jonkinlainen päälaen peittävä
pillerihattu eli tupi, ovat parhaita kerjäläisten auttajia. Koraanin
mukaan jokaisen muslimin velvollisuus on auttaa köyhiä, joten
kirjalleen uskolliset auttavat.
Tässä
maassa menee aivan viikkorytmi sekaisin, sitä kun ei ole ollenkaan.
Kaikki päivät ovat samanlaisia työpäiviä. Ainoastaan perjantai on
muslimien vapaapäivä, jolloin he paljon rukoilevat. Puolen päivän
rukous on tärkein. Silloin kokoontuu suuri joukko kerjäläisiä
odottelemaan moskeijan ulkopuolelle. Siellä odottaa taxeja, babytaxeja,
jotka ovat motoroituja riksoja, sekä poljettavia riksoja. Niiden
kuljettajat istuvat valmiina, kun väkeä alkaa lappaa ulos kuin
muurahaisia pesästään. Silloin alkaa myös järjestelmällinen
kerjääminen. Kunnon muslimien kuuluu antaa kerjäläisille
surkeilematta. Tällä antamisellaan he varmistavat Allahin suosion.
Olen
joskus lauttamatkalla nähnyt, kun kerjäläinen on lähestynyt
muslimimiestä, jolla oli valkoinen viitta ja päässään valkoinen, kupin
muotoinen lakki. Näin, miten mies kaivoi viittansa sisältä rahaa ja
antoi sen ylevän välinpitämättömästi, aivan niin kuin olisi antanut
koiralle luun. Rahan annettuaan mies ei luonut enää katsettakaan
kerjäläiseen.
En
neuvo kaikkia toimimaan samalla tavalla kuin minä teen, mutta koen
omalla kohdalla saaneeni neuvon Jumalalta. Kerran Dhakan liikenteessä,
kun ajoneuvot pysähtyivät, kerjäläiset koputtelivat auton ikkunoihin ja
pyytelivät almuja. Tunsin sääliä heitä kohtaan ja aioin antaa, kun
yht'äkkiä tunsin hengessäni:
"Älä
anna heille rahaa, osoita sen sijaan heitä kohtaan rakkautta: Anna
minun rakastaa heitä kauttasi. Hymyile heille ja rakasta heitä. Jos
annat heille rahaa, sinä mittaat heidän ihmisarvonsa rahalla ja kovetat
sydämesi heitä kohtaan. Et kykene silloin rakastamaan heitä. Tunsin
Herrani rakastavan äänen ja olen koettanut toimia saamani neuvon
mukaan, hymyillä, rukoilla ja rakastaa. Siihen kaikkeen tarvitsen
rakkaan Vapahtajani apua.
Suomen
valtio on jo kohta kaksikymmentä vuotta ansiokkaasti tukenut kodin
työtä, mistä kiitokset valtiovallan edustajille. Suomen Valtio lopetti
valtionavun antamisen vuoden 2001 alusta. Sen sijaan valtio on tämän
vuoden aikana antanut apua toisella tavalla, nimittäin lastenkotien
vesiprojektin tukemiseen. Tämä apu onkin ollut todella tarpeellinen,
sillä vesi, jota kodeissa on käytetty, on ollut paremminkin
"kuravelliä". Rautapitoisuus on vedessä ollut suuri, samoin sen
arseenipitoisuus on reippaasti ylittänyt sallitut rajat. Sekä tyttö-
että poikakoteihin on rakennettu suuret vesisäiliöt.
Paikan
päällä aikaisemmin olleena olin pannut merkille, että rakennukset
tarvitsisivat peruskorjauksen, mutta varoja ei ollut silloin edes
välttämättömimpien korjausten ja maalausten tekemiseen. Iloiseksi
yllätykseksemme kotien ulkopuolen maalaamiset ovat aivan loppusuoralla,
joten kodit ovat ulkopuolelta saaneet aivan uuden ilmeen.
Jopa
muurit ovat maalattuja sisäpuolelta. Sekä tyttö- että poikakotien
alueitten yhteispinta-ala on noin 1,5 hehtaaria. Alueella kohoaa tänään
lähes kaksikymmentä uljasta rakennusta. Näissä kerrostaloissa on
työtilaa ja asuntoja noin 10000 neliömetriä.
Kun
huomaan, että Elvi väsähtää Samin ja Annen pikkukaverin, Niko-Noan
hoidossa, koetan joskus vempuloida hetken vesselin kanssa. Hauska
kaksivuotias muuten. NikoNoa osaa jo aika paljon suomalaisia sanoja ja
mukavinta on se, kun usein juuri ne hauskimmat sanat osuvat makeimpiin
hetkiin. Kyllä sen pojan kanssa saa nauraa. Bengaleilla taas
vuorostaan on kovin hauskaa, kun he kuuntelevat pojan puheita. Nappula
osaa jo yllättävän paljon bengalia. Kerran hän sanoi bengalimiehille,
jotka muurasivat kolmannen kerroksen seinää, että älkää nyt vain
pudotko. Tietysti banglaksi ja miehet nauroivat nappulan juttuja.
Voimani
eivät ole palautuneet nopeasti, niin että tämä asioitten
ylöskirjaaminen tapahtuu vasta päivien päästä. Silloin saattaa unohtua
tärkeitä yksityiskohtia.
Valppaan
nuoripari on muuten saanut erinomaisen apulaisen, että ovat tähän
Kusumiin, enemmän kuin tyytyväisiä. Hän on Annen kanssa saman ikäinen,
mutta häntä luulisi vanhemmaksi. Ehkä hänen "vanhenemisensa" johtuu
siitä, että hän on mennyt monien bengalityttöjen tavoin miehelään jo 12
vuotta vanhana ja synnyttänyt ensimmäisen lapsensa ennen 14 ikävuotta.
Kusum
on ripeä otteissaan ja ehtii päivän aikana tehdä todella paljon. Hän
ei ole siinä mielessä oman kulttuurinsa lapsi, että hän tarttuu
kotitaloudessa työhön kuin työhön. Bengalikulttuurissahan on tapana,
että jokainen tekee vain omat työnsä. Jos joku on siivooja, hän
siivoaa, eikä puutu muihin töihin. Heihin sopii hyvin perisuomalainen
sananlasku: "Suutari pysyköön lestissään", ja niinhän bengalinaiset
tekevät. He pysyvät tiukasti omassa lestissään.
Vuosi
sitten Bangladeshissa Elviltä kaatui vettä lattialle ja kun hän ei ole
bengalien kulttuuriin sidottu, hän ryhtyi heti siivoamaan jälkiänsä.
Sisään tuli juuri silloin toimistovirkailija, ja kun hän huomasi, mitä
vaimoni touhusi, hän esteli ja sanoi; "Tämä työ ei sovi sisterin
arvolle, minä kutsun siivoojan tekemään tämän työn." "Maassa maan
tavalla tai maasta pois", sanoo jälleen bengalikulttuuriinkin sopiva
suomalainen sananlasku. Siivooja tuli paikalle, mutta sikäli mikäli
"sisterini tunnen, eipä tainnut enää olla paljon siivottavaa.
Matkatoimistomme
virkailija vakuutti meille Suomessa, että vaikka viisumiimme on lyöty
kuukautta aikaisempi leima, meille myönnetty yhdeksänkymmentä päivää
alkaa siitä päivästä, kun tulemme maahan. Heidän agenttinsa, joka
toimii Tukholmassa Bangladeshin viisumiasioissa, oli kivenkovaan näin
väittänyt. Joka elää, se näkee
Minä
olen siitä kummallinen päiväkirjakirjailija, jos nyt kirjailijasta voi
puhua, että en kirjoita jokaisesta päivän tapahtumasta, vaan poimin
niistä vain helmet, joten hei taas PK, jatketaan ..
maanantai, 18. helmikuu 2013