Unikeon päivä
- Hei, unikeko! Nukutko sinä vielä, vaikka aurinko helottaa ihanasti ja linnut livertelevät Jumalan ylistystä.
-
On siinä mulla blogin kirjoittaja, kun ei anna yhtään rauhaa! Pitääkö
sitä samana päivänä kirjoittaa niin hurjasti, että oikein heikkopäistä
hirvittää? Mutta sama se vaikka jatkettaisiin, ei tässä kuitenkaan enää
saa unen päästä kiinni.
-
Jokainen, joka on rehellinen joutuu jossakin elämänsä vaiheessa
tunnustamaan, että minähän tässä olen syypää elämäni sotkuihin. En voi
syyllistää Jumalaa, joka haluaa kaikessa ihmisen parasta... Miksi annan
synnin orjuuttaa itseäni? - Jumala ei ole syypää vaikeuksiini ja
elämäni onnettomuuksiin. Jumala on kutsunut minut vapaaksi sen
vallasta? Miksi tyydyn räpistelemään kuin varpunen maan tuntumassa,
jossa kaikki sielunvihollisen lähettämät vaarat ja pedot uhkaavat
minua, vaikka Jumala on luonut minut kotkan kaltaiseksi, joka voisi
nousta kaikkien maan vaarojen yläpuolelle, Miksi näin? Miksi elän
mieluummin itse pehmustamassani synnin pesässä, kuin Jumalan lapsena
Hänen suojelevassa rakkaudessaan? Sallin mieluummin paholaisen tuhota
elämäni, kuin että nöyrtyisin Jumalan edessä ja pyytäisin, että Hän
antaa minun syntini anteeksi ja suojelee ja varjelee minua. Enkö
ollenkaan huomaa, että Jumala on sanonut, että Hän antaa nöyrille
armon, mutta Hän on ylpeitä vastaan. Jos minä huudan Häntä avukseni
nöyrin sydämin, minä saan avun.
- Yhtäkkiä emo työntää vastalauseita kirkuvan, pelosta vapisevan
kotkanpojan pesän reunalle ja työntää sen reunan yli. Poikanen yrittää
räpytellä siipiään, mutta siivet eivät vielä kanna, koska se ei osaa
käyttää niitä. Poikanen syöksyy kauhun vallassa kaukana alhaalla
häämöttävää laaksoa kohti. Vauhti kiihtyy ja poikanen kirkuu
peloissaan. Yhtäkkiä se putoaa pehmeälle emon turvalliselle, leveälle,
selälle.
- Sehän kävi hienosti, ei olisi uskonet, että se emo...
- Joko sinä taas keskeytät! Oikeastaan minua väsyttää nyt, joten hyvää yötä!
- Nytkö sinä jo lopetat! No makeita unia!
maanantai, 18. helmikuu 2013