Unikeon päivä
 - Hei, unikeko! Nukutko sinä vielä, vaikka aurinko helottaa ihanasti ja linnut livertelevät Jumalan ylistystä. 
 - On siinä mulla blogin kirjoittaja, kun ei anna yhtään rauhaa! Pitääkö sitä samana päivänä kirjoittaa niin hurjasti, että oikein heikkopäistä hirvittää? Mutta sama se vaikka jatkettaisiin, ei tässä kuitenkaan enää saa unen päästä kiinni.
 - Jokainen, joka on rehellinen joutuu jossakin elämänsä vaiheessa tunnustamaan, että minähän tässä olen syypää elämäni sotkuihin. En voi syyllistää Jumalaa, joka haluaa kaikessa ihmisen parasta... Miksi annan synnin orjuuttaa itseäni? - Jumala ei ole syypää vaikeuksiini ja elämäni onnettomuuksiin.  Jumala on kutsunut minut vapaaksi sen vallasta? Miksi tyydyn räpistelemään kuin varpunen maan tuntumassa, jossa kaikki sielunvihollisen lähettämät vaarat ja pedot uhkaavat minua, vaikka Jumala on luonut minut kotkan kaltaiseksi, joka voisi nousta kaikkien maan vaarojen yläpuolelle, Miksi näin? Miksi elän mieluummin itse pehmustamassani synnin pesässä, kuin Jumalan lapsena Hänen suojelevassa rakkaudessaan? Sallin mieluummin paholaisen tuhota elämäni, kuin että nöyrtyisin Jumalan edessä ja pyytäisin, että Hän antaa minun syntini anteeksi ja suojelee ja varjelee minua. Enkö ollenkaan huomaa, että Jumala on sanonut, että Hän antaa nöyrille armon, mutta Hän on ylpeitä vastaan. Jos minä huudan Häntä avukseni nöyrin sydämin, minä saan avun.
  - Yhtäkkiä emo työntää vastalauseita kirkuvan, pelosta vapisevan kotkanpojan pesän reunalle ja työntää sen reunan yli. Poikanen yrittää räpytellä siipiään, mutta siivet eivät vielä kanna, koska se ei osaa käyttää niitä. Poikanen syöksyy kauhun vallassa kaukana alhaalla häämöttävää laaksoa kohti. Vauhti kiihtyy ja poikanen kirkuu peloissaan. Yhtäkkiä se putoaa pehmeälle emon turvalliselle, leveälle, selälle.
 - Sehän kävi hienosti, ei olisi uskonet, että se  emo... 
 - Joko sinä taas keskeytät!  Oikeastaan minua väsyttää nyt, joten hyvää yötä!
 - Nytkö sinä jo lopetat! No makeita unia!