7.1.2002

Sairaalakulttuuria

On niin kovin vaikea muistaa, että kun herään aamulla 6 aikaan ja minulla on asioita, joita haluaisin jakaa ystävien ja esirukoilijoiden kanssa, en voi heti lähettää viestiä. Jos erehdyn lähettämään siihen aikaan viestin, voin vain kuvitella, minkä reaktion se ystävässäni herättää. Jos sattuu, että sinulla on yön ajan kännykkä auki, se kurja soi juuri silloin, kun olet makeimmassa unessa klo 2.00 yöllä. Kuvitellaan, että heräät aamuisin klo 6 rukoilemaan ja aloittelemaan päivää, minun pitää muistaa, että voin lähettää viestini aikaisintaan tätä aikaa klo 10.00. On se vaikeaa muistaa, varsinkin kun on hajamielisimmällä tuulella.

Sami tuli eilen kovalla tohinalla sisälle. "Sun pitää isä tulla sairaalaan, mun kanssani, että näet, millaisia sairaaloita täällä on." Tiesin heti ketä mennään katsomaan, sillä olin kuullut, että eräs munuaistautia sairastanut tyttö, oli tuotu kodille huonossa kunnossa. Lomalla hän ei ollut saanut tarvittavaa hoitoa, joten tämän noin kymmenvuotiaan tytön jalat ja kasvot olivat alkaneet turvota.

Kodin sairaanhoitaja, Monowara, joka on itsekin tyttökodin kasvatteja, poikkesi lääkeostoksilla. Bangladeshin valtionsairaalan lähellä on useita apteekkeja. Lääkkeitä myydään ilman mitään lääkärin antamia reseptejä. Sairaaloissa on tavallisesti osastoa kohti vain yksi hoitaja. Yöhoitajia ei ole erikseen, vaan omaisten pitää valvoa potilaaan kanssa. Lääkäri antaa lääkeohjeet ja omaiset käyvät ostamassa lääkkeet, mikäli heillä on varaa. Ellei ole, potilas jää hoidotta. Ja jos on kysymyksessä kovin köyhä potilas, jolla ei ole varaa maata sairaalassa, hän ei pääse edes sisälle. Faridpurin Lastenkoti maksaa lapsen puolesta kaikki kulut, myös leikkaukset. Kaikki on lapselle ilmaista, omaiset eivät joudu maksamaan mitään.

Sairaalarakennus on aika suuri. Sami sanoi, että menisimme nyt sairaalan siisteimmälle osastolle. Se on myös vastasyntyneiden ja äitien osasto. Tiesin kyllä, että en voisi alkuunkaan odottaa sitä tasoa, mitä Suomen sairaalat tarjoavat, mutta todellisuus oli karumpaa, kuin mielikuvani siitä. Jos tämä on siistein ja paras osasto, mitä tämä sairaala voi tarjota, millaisia ne toiset osastot sitten ovat.

Tämä osasto saattaa olla mitoiltaan n. 15 x 20 m eli n. 300 neliömetriä. Varsinaisia huoneita en nähnyt, sillä jos tämä osasto on jaettu huoneisiin, niitä erottavia seiniä ei ainakaan näkynyt.

Mielikuvituksessaan saattaa tästä osastosta löytää neljä huonetta. Kuvitellaan, että leveyden halkaiseva koko huoneen mittainen, yli metrin korkuinen, betoniseinä erottaa osaston kahteen osaan. Mutta sitten muita seiniä ei olekaan. Huoneeseen johtaa käytävä, joka jakaa sen pituudeltaan kahteen yhtä suureen osaan. Tällä tavalla ajateltuna siitä voi löytää neljä huonetta. Joka huoneessa on kummallakin pituussivulla vuoteita vierekkäin. Vuoteiden väliä oli noin kuusikymmentä senttiä.

Betoniseinät olivat harmaan kalseat ja kylmän oloiset. Katossa oli suuria torakoita. Voi vain kuvitella, mitä kotieläimiä surkeitten petivaatteiden suojissa möngiskeli. Pari kissaa hiiviskeli vuoteitten alla.

Vain kapea käytävä erotti rivit toisistaan. Käytävän päässä oli pöytä ja sen ääressä istui osastosta vastaava hoitaja. Hänellä oli päässään edestäpäin katsottuna putipuhdas valkoinen kolmiomainen lierihattu.

Tytölle, jota tulimme katsomaan, oli varattu vuodepaikka. Siinä hän makasi aivan liikkumatta. Jalat olivat paljaina ja ne olivat aivan paisuksissa. Vuodevaatteet eivät olleet ehkä niin surkeat, mitä monissa muissa vuoteissa. Olimme tuoneet tullessamme ohuen patjan ja puhtaat vuodevaatteet. Kodin hoitaja vaihtoi petivaatteet siten, että jostakin säkkikankaasta tehdyn patjan päälle laitettiin uusi patja. Patjan päälle laitettiin puhtaat vuodevaatteet. Tyttö peitettiin niin, että vain nenännipukkaa hiukan näkyi. Sami silitteli tytön päätä ja lohdutti häntä banglan kielellä. Äiti ja tytön veli olivat toisella puolella vuoteen vieressä. Me seisoimme Samin kanssa toisella puolella vuoteiden välissä. Tyttökodin hoitaja Monowara oli tuonut tullessaan termoskannun, joka oli useampiosainen. Hän näytti tytön äidille ja veljelle, miten ne toimivat. Hän selitteli lääkkeiden ottoa ja tarjosi tytölle lääkkeitä ja tämä otti ne veden kanssa. Näin, että tytön kasvot olivat aivan paisuksissa.

Katselin ympärilleni. Tytön vuoteen ympärille oli tullut miehiä katselemaan. Eräs oppimattomien bengalien luonteenpiirteistä on uteliaisuus. Naisia ei juuri näy, mutta bengalimiehet saattavat tulla aivan viereesi ja silmää räpäyttämättä toljottavat sinua. Osastolla oli paljon vastasyntyneitä, jotka makasivat kurjilla vuoteilla tyytyväisinä äitiensä vieressä. Myös lattioilla oli patjoja, joilla naiset lepäsivät pienokaisensa kanssa.

Monowara oli ollut tyttökodin kasvatti, kristitty, joka oli myöhemmin mennyt muslimimiehen kanssa naimisiin.

Koko ajan, kun olimme olleet tytön vuoteen vieressä, sydämessäni oli ollut polttava halu rukoilla hänen puolestaan. Monowara sanoi samassa Samille jotakin ja hän kääntyi puoleeni. "Hoitaja sanoi, että voit rukoilla tytön puolesta, suomeksi." Rukoilin ääneen ja tunsin samassa Pyhän Hengen läheisyyden. Huomasin, että rukouksen aikana ilmapiiriin oli tullut jotakin uudenlaista herkkyyttä. Tytön äiti, joka oli hiljaa itkeskellyt ja jonka tukkaa Monowara oli silitellyt lohduttaen, katseli meitä ihmeissään. Oli kuin hänen katseeseensa olisi hiipinyt uusi toivo.

Menimme autolle ja mukanamme tuli tytön veli, joka aikoi vielä samana iltana päästä kotikylälleen

Elvi kävi Annen ja NikoNoan ja kodin monen henkilökuntaan kuuluvan kanssa sairaalassa tänään. Äiti, joka on valvonut tytön vuoteen vieressä, ei ollut oikein ymmärtänyt Monowaran antamia ohjeita. Hän oli antanut tytölle ruokaa, jossa oli ollut suolaa. Sehän ei tietystikään ole sellaiselle potilaalle terveellistä ruokaa. Tyttö oli saanut siitä huolimatta kuitenkin hiukan virtsattua, joka on suuri kiitosaihe Herralle, vaikka sänky onkin märkä. Uskomme, että rukouksen ja tunnollisen hoidon kautta tyttö vielä paranee. Jeesus on tänäänkin ihmeellinen Parantaja.