8.1.2002

Tänään lääkäri ilmoitti, ettei hän pidä Mistiä kauemmin sairaalassa. Ehkä hän ei halunnut ottaa vastuuta varmaankin hänen mielestään kuolevasta lapsesta. Kun kuulin tämän, sydämeni sykähti ilosta, sillä totesin, että tämä oli Jumalan antama mahdollisuus. Kodista otettiin yhteyttä toiseen sairaalaan ja tytön saa viedä sinne. Kaupunkiin johtavalla tiellä pari linja-autoa on aivan kodin lähellä poikittain tiellä, joten kaupungista pääsee pois, mutta sinne päin kaikki liikenne on aivan poikki. Sami otti muutamia miehiä avukseen ja he lähtivät ajamaan kodin takaa peltoja pitkin ruuhkapaikan ohi. Onneksi nyt on kuiva aika. Katselen kirjoittaessani ikkunasta tielle ja yllätyksekseni liikenne sujuu taas molempiin suuntiin. Kello on nyt kohta puoli neljä iltapäivällä, eikä Samista ja miehistä ole kuulunut mitään. Rauhattomuus meinaa välillä saada vallan, sillä oma rauhamme riippuu aina olosuhteista ja järkkyy äärettömän helposti. Mutta on se niin ihmeellinen tuo Jumalan rauha, kun se kuitenkin aina ottaa yliotteen. Onhan siitä rauhasta kirjoitettu, että se on yli ymmärryksen käyvä rauha. Kävelin NikoNoan kanssa ulkona. Siellä taisivat kaikki lapset samaan aikaan ulkona. Lapset olivat jonkunlaisessa muodostelmassa, jossa oli useampia jonoja vierekkäin. Oli välipalan aika ja se tarjottiin ulkona. Tytöt innostuivat heti, kun näkivät pikkumiehen, mutta poika ei ollut tällä kertaa ollenkaan välittävinään tytöistä. Ilostuimme NikoNoan kanssa, kun poika näki äitinsä ja isänsä pihalla. Sami oli juuri tullut ja oli hyvin väsyneen oloinen. Hän kertoi mielipiteensä tästä uudesta sairaalasta.

Tyttö oli ollut paremmassa kunnossa ja turvotus oli hiukan laskenut. Sami oli tavannut naislääkärin, joka oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutelman. Sairaala, mihin tyttö oli viety, oli myös Valtion Sairaala. Se on paljon uudempi, mutta ei juurikaan siistimpi. Mistille saatiin yksityishuone, joka ei suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi siellä yksin. Siinä mielessä kylläkin, että siinä huoneessa ei ole muita potilaita. Mutta Bangladesh on maa, jossa ei ole yksityisyyttä. Tytön lisäksi huoneeseen jäi hänen äitinsä ja kodin henkilökuntaan kuuluva nainen. Jokaisella potilaalla pitää olla oma hoitajansa, sairaalassa ei ole henkilökuntaa sitä varten. Jonkun kodin henkilökunnasta on aina oltava paikalla. Heidän lisäkseen huoneeseen saattaa purjehtia epämääräinen luku uteliaita bengaleja, enimmäkseen miehiä. Tässä sairaalassa on lääkäri aina tavattavissa, joten tämä on tytölle parempi sairaala kuin se, josta hän joutui pois.
Elvi oli Samin ja Annen kanssa illalla Mistiä katsomassa ja palasivat noin klo 19 aikaan.

Täällä on huomenna uusien tulokkaiden, tyttöjen tuojien, haastattelu. Nuorin tulokkaista on 2-vuotias, mutta siitäkin on vaikea olla varma, sillä muslimi- ja  hinduperheissä ei merkitä ylös lapsen syntymää, joten hän saattaa olla vaikka 3-vuotias. Ikä tarkastetaankin hampaista.
Haastattelusta riippuu, jääkö uusia tyttöjä yli 30 tai alle. Uusien poikien haastattelu on lauantaina. Kaikkiaan lapsia saattaa tulla 60, joten lasten luku olisi n. 250.

Johtajista Saara Damski on ainoa, jolla on kahdenkymmenen vuoden kokemus uusien otosta. Hän on muistuttanut siitä, että näistä päivistä saattaa tulla erikoisen vaikeita, siksi esirukous on hyvin tärkeää. Lasten mukana tulee usein heidän huoltajansa, jompi kumpi vanhemmista, jos ovat elossa, tai joku sukulainen, jos sellaisia on.
Tarkoituksena on ottaa kaikkein huonommassa asemassa olevia lapsia, jotka sitten koulutetaan niin pitkälle kuin mahdollista. Suurin ongelma haastattelussa on se, että jotkut varakkaatkin vanhemmat koettavat saada valehtelemalla lapsilleen kaikki ilmaisedut, jotka koti tarjoaa. Onhan kaikki kodeissa lapsille täysin ilmaista, joten ei ole ihme, että koetetaan käyttää kaikkia mahdollisia kepulikonsteja. On hyvin tärkeää saada juuri oikeat lapset.


9.9.2002


Anne tuli toimistosta ja sanoi Elville, että meidän täytyy lähteä viemään Mistiä Dhakaan, sairaalaan. Tämän toisenkin Valtion Sairaalan lääkäri oli ilmoittanut, että he eivät voi pitää tyttöä enää kauempaa sisällä, vaan hänet passitetaan pääkaupungin sairaalaan. Sami haki joidenkin työntekijöiden avustuksella Mistin sairaalasta ja toi hänet autolla tyttökodin pihamaalle. Tyttö oli nyt selvästi paremmassa kunnossa, sillä turvotus oli laskenut vielä enemmän, niin että nyt jo erottuivat kasvonpiirteet, huuletkin alkoivat näkyä. Esirukoilijoita on ollut paljon. Jumalan vastaus on jo nyt ilmeistä. Millainen se sitten onkin.

Misti oli auton takaosassa makuuasennossa pää hiukan koholla. Hän puhui jotakin, kenelle hän puhui, sitä en tiedä. Hänen äitinsä tuli myös istumaan takaosaan. Anne istui eteen ja Kusumar, kodin autonkuljettaja, istui kuljettajan paikalle. Elvi, NikoNoa ja kaksi kodin lasten työntekijää asettuivat seuraavalle penkille. Hyvästelimme ja toivottelimme siunausta ja sitten auto lähti. Olin hyvin levollinen, mutta rukoilin siitä huolimatta, että matka onnistuisi. Kokemuksesta tiesin, miten vaarallisia tällaiset matkat saattavat olla. Bangladeshin liikenteessä saattoi olla päivittäin kymmeniä uhreja. Koin Mistin suhteen lepoa.

Yllättäen äsken vielä niin turvalliset tilanteet kääntyvät hyvin nopeasti. Sami tuli sisälle ja sanoi, että Misti ei enää hengitä. Hälyttelin kännykkäviestillä Suomen esirukoilijoita. Joiltakin tuli vastaus, että he rukoilevat.

Anne oli soittanut myöhemmin itkien Saaralle, että Misti on kuollut. En tiennyt vielä siinä vaiheessa, että Anne, Silpa ja Sukumar olivat antaneet noin viidentoista minuutin ajan tekohengitystä suusta suuhun menetelmällä . Kaikki se oli tehty, mitä inhimillisesti ajatellen oli voitu tehdä.

Matkalla Misti oli sanonut, että hän menee ennen teitä Jeesuksen luo. Tapaus jäi lähtemättömästi mieleen.
                                                
 JK. Saattanen kirjoittaa ehkä myöhemmin jatkoa muistelmilleni.