Bangladeshin kartta 

Olemme viettäneet nyt Bangladeshissa joulukuun-2001. Meillä on vielä maassa oloaikaa jäljellä pari kuukautta. Kuten muistanet, olimme kolme kuukautta vuonna -97 Jasukolla, Japanissa. Ensimmäisellä matkallamme Bangladeshiin -2000 vietimme viisikymmentäyksi päivää, Faridpurin Lastenkodissa. Sieltä lähetimme viestejä.

Tulimme tänne määrättyä tarkoitusta varten. Vaikka nuoret pyysivät meitä lähtemään Bangladeshiin ja lupasivat kustantaa Elvin matkan, asia ei ollut meille selvä. Olimme edellisellä matkallamme ihastuneet tuohon kauniiseen trooppiseen maahan ja sen tummaihoiseen, kauniiseen bengalikansaan. Meillä oli nyt vaikeuksia selvittää tunteitamme sen suhteen, oliko Jumalan tahto lähteä. Jumala alkoi puhua hengelleni, että Hän lähettäisi meidät Bangladeshiin rukoilemaan paikan päälle.

Olen iloinen, kun saimme tämän yhteyden pelaamaan. Muista tätä työtä rukouksin, sillä täällä on huomenna uusien tulokkaiden, tyttöjen, haastattelu. Nuorin tulokkaista on 2-vuotias, mutta siitäkin on vaikea olla varma, sillä muslimiperheissä ei kirjata lapsen syntymää. Siispä hän saattaa olla vaikka 3-vuotias. Haastattelusta riippuu, jääkö uusia tyttöjä yli 30 vai alle. Uusien poikien haastattelu on lauantaina. Kaikkiaan lapsia saattaa tulla 60, joten lasten luku olisi n. 250.

Johtajista Saara Damski on ainoa, jolla on kokemusta uusien otosta ja hän on muistuttanut siitä, että näistä päivistä saattaa tulla erikoisen vaikeita ja siksi esirukous on hyvin tärkeää. Lasten mukana tulee usein heidän huoltajansa, jompikumpi vanhemmista, jos ovat elossa, tai joku sukulainen, jos sellaisia on. Tarkoituksena on ottaa kaikkein huonommassa asemassa olevia lapsia, jotka sitten koulutetaan niin pitkälle kuin mahdollista. Suurin ongelma haastattelussa on se, että jotkut varakkaatkin vanhemmat koettavat saada valehtelemalla lapsilleen kaikki ilmaisedut, jotka koti tarjoaa. Kaikkihan on kodeissa lapsille täysin ilmaista, joten ei ole ihme, että koetetaan käyttää kaikkia mahdollisia kepulikonsteja. On hyvin tärkeää saada juuri oikeat lapset.

En ole ainoa, joka on Bangladeshista kirjoittanut, mutta avaan nyt sinulle hetkeksi päiväkirjan tapaistani, jotta saat minun silmieni kautta katsella   tätä maata. Jos jaksat ja ehdit tämän lukea, voinen lähettää tulevaisuudessa jatkoa.

BANGLADESHIN MATKAPÄIVÄKIRJANI

1.12.2001

Tänään tulimme British Airwaysin lennolla Bangladeshiin, Dhakaan, 10 milj. asukkaan pääkaupunkiin. Matka oli monivaiheinen. Olimme sopineet matkatoimistomme kanssa, että minua autettaisiin Lontoossa. Lentoemäntä kävi kysymässä kuljetuksesta. Myönsin, että tarvitsisin apua. Hän pyysi meitä odottamaan koneessa siihen asti, kunnes tuotaisiin kuljetusapua. Kävelimme Lontoossa koneen ulostuloaukolle, missä odotti todellinen jymy-yllätys. Pienenläntä mies odotti minua lasten kokoa olevan pyörätuolin kanssa. Henkilökuntaa kerääntyi ihmettelemään, miten tilanteesta selvittäisiin. No, hyvinhän siitä selvittiin! Neuvokas mies laski tuolin käsinojat alas ja minä laskin leveän takamukseni kapealle tuolille. Jännitys laukesi ja mies alkoi työntää pyörätuolia käytävää pitkin.

Oman lukunsa muodostaisi pyörätuoli, jossa minua kuljetettiin. Kapistus oli vanha ja aikansa elänyt. En oikein tiedä, minkä päällä se liikkui? Pyöriksi niitä ei oikein voinut kutsua, sillä sellaista tutinaa ja tärinää kyyti oli, että minua pakkasi naurattamaan. Lopulta pääsimme meitä odottavan nykyaikaisen sähköauton luo. Kiipesimme siihen ja mies asettui kuljettajaksi.

Saimme Elvi-vaimoni kanssa hyvän kyydin odottavalle bussille. Olimme tulleet ykkösterminaaliin ja bussi kuljetti meidät hyvin sokkeloista ja mutkittelevaa tietä nelosterminaaliin, jossa kävelimme lähtöaulaan. Näimme siellä katosta riippuvia tauluja. Niihin ilmestyi eri puolille maailmaa lähtevien koneiden aikatauluja. Koneita lähtee muutaman minuutin välein ympäri maailmaa. Lähdöt ilmestyvät näytölle tuntia ennen. Kaikki kurkkivat lähtötaulua ja heille tulee kiire löytää oma lähtöselvityksensä.

Lontoon Heathrowin kentällä jouduimme odottamaan peräti kuusi tuntia. Sinä aikana kävimme mm. Tax Free-myymälöissä. Löysimme jostakin paikan, jossa oli muutamia pyöreitä pöytiä ja kunkin ympärillä neljä tuolia. Löysimme tyhjän pöydän, jonka ääreen istahdin helpottuneena. Jalkani olivat aivan poikki, vaikka en ollut kävellyt juuri ollenkaan. Koetin tiirailla ympärilleni. Eri kulttuurien edustajia tuli ja meni.

Pöytäämme istahti itämaalaisen näköinen mies. Kuka tietää, olivatko hänen juurensa Intiasta tai jostakin naapurimaasta. Kun juttelimme hänen kanssaan hiukan englannillamme, kävi ilmi, että hän oli Glasgow-nimisestä kaupungista. Heikko maantiedon tuntemukseni paljastui heti, sillä en tiennyt, oliko sen niminen kaupunki Englannissa vai Kanadassa tai mahdollisesti jossakin muussa maailman kolkassa. Mies vaikutti sivistyneeltä. Mies elehti puhuessaan ja kun hän tajusi, että tuskin ymmärsimme mitä hän sanoi, hän koetti puhua selvästi ja hitaammin, jotta pääsisimme mukaan. En tiedä, millä ihmeellä Elvi sai solskattua miehelle, että minulla oli ollut sydämen ohitusleikkaus ja sai miehen myös käsittämään, että olimme matkalla Bangladeshiin. Kun mies huomasi, miten vaikea minulla oli nostaa jalkojani vieressäni olevalle vapaalle tuolille, hän alkoi selittää, että lähellä on siihen tarkoitukseen sopivia penkkejä. Hän nousi ylös tuolistaan ja viittasi meitä seuraamaan itseään. Lähdimmekin heti liikkeelle seurataksemme miestä. Pian hän pysähtyi ja osoitti erästä penkkiä seinän vierustalla. Siinä istui pari miestä, mutta oli siinä tilaa vielä meillekin. Kiittelimme ystävällistä miestä, jolla vaikutti olevan todellista sydämen sivistystä. Mies valvoi vielä, että pääsimme turvallisesti kimpsuinemme ja kampsuinemme penkin luo, ennen kuin hän häipyi ihmisvilinään. Olimme miehelle avusta todella kiitollisia.

Olin sanonut varoittavan sanan vaimolleni, ettei hän liian innokkaasti olisi levitellyt miehen nähtäväksi matkalippujamme, mutta huomasin tyydytyksekseni, että ainakin tämän miehen kohdalla olin turhaan epäillyt.

Tämä tapaus todisti tällaisille kokemattomille maailmanmatkaajille, etteivät ainakaan kaikki tuntemattomat matkakumppanit ole huijareita. Tämä oli jo kolmas matkamme Kauko-itään, mutta joka matkalla olimme kohdanneet avuliaita ihmisiä.