9.9.2002
Anne tuli toimistosta ja sanoi Elville, että meidän täytyy lähteä viemään Mistiä Dhakaan, sairaalaan. Tämän toisenkin Valtion Sairaalan lääkäri oli ilmoittanut, että he eivät voi pitää tyttöä enää kauempaa sisällä, vaan hänet passitetaan pääkaupungin sairaalaan. Sami haki joidenkin työntekijöiden avustuksella Mistin sairaalasta ja toi hänet autolla tyttökodin pihamaalle. Tyttö oli nyt selvästi paremmassa kunnossa, sillä turvotus oli laskenut vielä enemmän, niin että nyt jo erottuivat kasvonpiirteet, huuletkin alkoivat näkyä. Esirukoilijoita on ollut paljon. Jumalan vastaus on jo nyt ilmeistä. Millainen se sitten onkin.
Misti oli auton takaosassa makuuasennossa pää hiukan koholla. Hän puhui jotakin, kenelle hän puhui, sitä en tiedä. Hänen äitinsä tuli myös istumaan takaosaan. Anne istui eteen ja Kusumar, kodin autonkuljettaja, istui kuljettajan paikalle. Elvi, NikoNoa ja kaksi kodin lasten työntekijää asettuivat seuraavalle penkille. Hyvästelimme ja toivottelimme siunausta ja sitten auto lähti. Olin hyvin levollinen, mutta rukoilin siitä huolimatta, että matka onnistuisi. Kokemuksesta tiesin, miten vaarallisia tällaiset matkat saattavat olla. Bangladeshin liikenteessä saattoi olla päivittäin kymmeniä uhreja. Koin Mistin suhteen lepoa.
Yllättäen äsken vielä niin turvalliset tilanteet kääntyvät hyvin nopeasti. Sami tuli sisälle ja sanoi, että Misti ei enää hengitä. Hälyttelin kännykkäviestillä Suomen esirukoilijoita. Joiltakin tuli vastaus, että he rukoilevat.
Anne oli soittanut myöhemmin itkien Saaralle, että Misti on kuollut. En tiennyt vielä siinä vaiheessa, että Anne, Silpa ja Sukumar olivat antaneet noin viidentoista minuutin ajan tekohengitystä suusta suuhun menetelmällä . Kaikki se oli tehty, mitä inhimillisesti ajatellen oli voitu tehdä.
LOPPU!
JK. Saattanen kirjoittaa ehkä myöhemmin jatkoa muistelmilleni.
